Naapurissani on vanha asumaton talo, jonka tarina alkaa jo 1800 luvulta. Ylikartanon torppana toiminut talo on rakennettu jo 1800-luvun puolella. Talossa oli silloin kaksi lasta, joista toinen oli kuollut jo nuorena. Hengissä selvinnyt tyttö Laina (s. 1920) jäi taloon asumaan puolisonsa toivon (s. 1915) kanssa heidän avioiduttuaan 1941. Nuori isäntä ja hänen neljä veljeään selvisivät sodasta, jossa Toivo palveli isänmaata läpi koko sodan. Tähän perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta , jois kolme kuoli jo lapsena. Ison perheen elämä pienessä 1870-1880 rakennetussa kahden huoneen hirsirakenteisessa Yli-Kartanon torpassa kuulostaa tänä päivänä uskomattomalta.
Toivo-isä oli käsistään taitava kirvesmies, joka hankki perheen elantoa mitä erilaisimmissa töissä: rakensi taloja, talousrakennuksia, toimi teurastajana, korjasi polkupyörät, leikkasi kyläläisten tukat, teki metsätöitä. Retulan kartanot olivat tärkeitä työllistäjiä. Erilaiset puhdetyöt sujuivat häneltä ja niistä hän nauttikin kovasti. Poika muistelee isän tehneen pesukoneen moottorista pärehöylän, katajista pinnatuoleja. Toivon käsistä syntyi myös talojen pienoismalleja. Nukkekoteja kalusteineen hän teki lapsenlapsille vielä kahdeksankymppisenä. Niissä kaikki pienetkin yksityiskohdat oli toteutettu tarkasti ja taidolla.
Laina-äiti hoiti kodin, lapset, lehmät, kasvimaat. Hän kävi lasten kanssa torilla myymässä marjoja ja mäkimansikoita, joita Retulassa kasvoi paljon. Pyykki pestiin Myllyojassa, joka oli kaivettu leveämmäksi lapiohommina ja padottu niin, että talon kohdalla vettä oli jopa metrin verran. Pyykit keitettiin muurinpohjapadassa joen rannassa. Talon kaivo oli nk. kivikaivo puuarkku päällä ojan rannassa. Lapset auttoivat veden kantamisessa.
Talossa lapsilla oli pukkisängyt, jotka illalla avattiin tupaan. Usein majoitettiin vielä kulkijoitakin lisätulojen hankkimiseksi. Lapsista tuli hyviä nukkujia – muita vaihtoehtoja ei kai ollut. Työmiesten märät vaatteet kerättiin yöksi hellan päälle kuivumaan.
Ruokahuoltoon ja kodin töihin osallistuivat kaikki lapset, jotka kävivät kalassa, keräsivät marjoja, ruokkivat eläimiä, keräsivät polttopuita, tekivät peltotöitä, hoitivat kasvimaata jne. Marjoja myytiin kyläläisille ja huviloiden kesäasukkaille. Rahat annettiin aina kotiin. Kaloja mulistettiin Myllyojasta haavilla ja kepillä. Ennen kouluunmenoa viritettiin haavi ojaan, jonne palattiin kiireesti suoraan koulusta katsomaan mitä saalista oli saatu, usein ainakin särkiä, joskus jopa kahden kilon haukia ja ainakin kerran madekin, josta äiti teki sopan. Osa saaliista myytiin Hietaseen kanoille. Kesällä kalastettiin mato-ongilla ja talvella pilkillä. 15-vuotiaana vanhin poika hankki kesätienesteillä pienoiskiväärin ja 16-vuotiaana haulikon. Siitä alkoi metsästysharrastus, jolla saatiin tarpeellista ja mieluista lisää perheen ruokapöytään. Tuohon aikaan ei tarvinnut suorittaa metsästystutkintoa, joka tuli pakolliseksi vasta vuonna 1964. Pojasta tuli taitava ampuja ja päätyi kilpailemaan savikiekkoammunnassa, josta tuli vuosien varrella pokaali jos toinenkin. Retulansaaren rannoillakin oli vielä sen verran harvakseltaan mökkejä, että siellä pystyi sorsastamaan.
Perheen ruokapöydässä oli useimmiten juureksia, perunaa, savulahnaa, soppaa, läskisoosia ja myös itse metsästettyä riistaa. Lihaa saatiin pöytään palkkana Toivon teurastustöistä. Lauantaisin perheen äidillä oli tapana leipoa seitsemän suurta pullalenkiä, joista ensimmäinen syötiin heti uunituoreena kahveen kanssa. Saunan jälkeen juotiin saunakahveet ja syötiin toinen lenki. Maanantaihin mennessä kaikki pullalenkit oli syöty. Kesällä herkkua oli mansikkasoppa ja mannapuuro. Tälläisinä herkkupäivinä pojat menivät jo mäelle vastaan töistä tulevaa isää ja huutelivat ”arvaa mitä syötävää”!
Kansakoulun talon lapset kävivät Retulan omassa koulussa. Lepaalla oli vuoden jatkokoulu, jonka yhteydessä aloitettiin rippikoulu. Perheen pojan kunnan kesäleirillä lapsena tekemä raittiuslupaus on pidetty. Leirille pääsi joka kylästä yksi osallistuja.
Ensimmäisistä oikeista palkkatöistä perheen esikoinen mainitsee maitoauton apupoikana toimimisen 15 vuotiaana. Kylän kaikissa taloissa oli siihen aikaan lehmiä ja pienet maitotonkat kerättiin auton lavalle päivittäin. Kylmäkuljetuksista ei ollut tietoakaan.
Retulassa oli kauppa 60-luvulle asti. Alvettulassa oli kolmekin kauppaa – Häme, Eho ja yksi yksityinen nimeltään Kunnas. Kunnaksen kaupan tiloissa toimii nyt Alvettulan kyläkauppa. Alvettulassa toimi myös Kämärin kotileipomo, josta sai ”helkkarin” hyvää hiivaleipää. Kauppaan mentiin pyörällä. Silloin matka Alvettulaan oli nykyistä pitempi, koska oikaiseva pikitie rakennettiin vasta paljon myöhemmin. Kauppa-auto kävi Retulassa vielä 2011 asti. Kauppa-auton muistetaan olleen kesällä paljon myöhässä, kun mökkiläisiä Retulassa oli niin paljon auton asiakkaina.
Autoja ei asukkailla juurikaan ollut. Linja-auto kulki Hämeenlinna-Valkeakoski-väliä aamulla ja iltapäivällä. Postiauton kyydissäkin kuljettiin.
Kivien päälle rakennettu Vanha-Pietilä on hirsitalo, joka on myöhemmin lautavuorattu. Ikkunoita on vaihdettu. Talo on maalattu viimeksi 1966. Nyt Vanha-Pietilä on rapistumassa. Vanhasta navetasta ja osasta pihan rakennuksista on vain kivijalat jäljellä. Osa rakennuksista odottaa purkamista. Pressulla katettu perunakuoppa on edelleen käytössä. Pihassa kirsikka- ja omenapuut, sireenit ja juhannusruusut rehottavat villeinä ja puhkeavat kukkimaan alkukesästä. Vanha pihakuusi on pystyssä.
1988 ”muorille ja vaarille” rakennettiin uusi talon vanhan talon viereen. Toivo ja Laina saivat olla talossa loppuun asti. Toivo-isä kuoli 1997, äiti jo aiemmin.
Terttu Häkkilä muokkasi tämän tarinan Retulan kylässä vuonna 2017 käynnistyneessä Maisematarinoita hankkeessa kirjoitetusta tarinasta. Tarina osoittaa miten, arvokasta ja yllättävää tietoa voi lähiympäristöstään saada kunhan vain menee kysymään, kuuntelemaan ja kirjoittaa talteen. Tärkeää olla liikkeellä ajoissa silloin kun ihmiset vielä pystyvät muistamaan asioita ja kun heitä ylipäätään on vielä elossa.
Kuvat Terttu Häkkilä