hyvinvointia ja elinvoimaa vapaisiin vuosiin

Viron Pärnussa Suuntana100 Onnistumistarinansa jakaneet kannustivat minua kirjoittamaan tuntemansa Viron historian kauhuja kokeneen nyt leppoisampia vapaita vuosia viettävän miehen tarinan. Mies oli kannustettuna varovasti ilmaissut mahdollisesti voivansa kertoa elämänsä vaiheista Viron historian eri vaiheissa. Menimme ystäväni kanssa tapaamiseen jännittyneinä, sillä ei ollut varmaa pystyisimmekö ymmärtämään viroa ja venäjää puhuvaa miestä. Keskustelu lähti kuitenkin hyvin käyntiin, asiaa alkoi tulla ja ihmeekseni avustettuna sain selvää kertojan elämän vaiheista.

Viron sanotaan olevan vaiettujen kohtaloiden maa. Monien ihmisten kokemukset ovat niin vaikeita, ettei niistä ole haluttu puhua. Vanhempien ihmisten on vielä tänäkin päivänä vaikea luottaa ihmisiin. Tämän kertomuksen saamme julkaista Leho Raidin luvalla hänen nimellään.  (Kertomus on käännetty viron kielelle)

Leho Raid Pärnussa viikkoa ennen 80-vuotis-syntymäpäiväänsä

Leho Raid Pärnussa viikkoa ennen 80-vuotis-syntymäpäiväänsä

Pöydän ääreen istuu viikkoa vaille 80-vuotias, pitkä, tummahiuksinen hyväkuntoinen mies, joka katsoo ystävällisesti silmiin. Hän on päättänyt jakaa tarinansa ehkä ensimmäistä kertaa koskaan vieraille. Isäntänä tapahtumassa toiminut ohjaa keskustelun suoraan miehen Siperian kokemuksiin ja siitä ”portti aukeaa”.

Pärnussa puutarhuriperheeseen vuonna 1938 syntynyt poika kyydittiin isänsä ja raskaana olleen äitinsä kanssa Siperian pohjoiseen kolkkaan. ”Alkumatka mentiin junalla, missä miehet ja naiset lasten kanssa laitettiin eri vaunuihin. Sitten matka jatkui laivalla. Lopulta päädyimme Uralin taakse Krasnojazkin kemian tehtaan läheisyydessä olleelle metsä/parakkialueelle, mistä oli matkaa lähimpään kylään 14 kilometriä. Paikka oli Krivoseini, Nikolski, Himleshoz. Parakeissa majoituttiin pieniin käytävän molemmin puolin olleisiin huoneisiin. Isä sai kahdeksan vuoden vankilatuomion ja päätyi vankileirille toisaalle.”

Päivämäärä 14.6.1941 on pysynyt tarkasti miehen mielessä. Samaan aikaan Eestistä vietiin Siperiaan 10.000 ihmistä.

Aikuiset pakotettiin raskaisiin metsätöihin. Lehon äiti synnytti Siperiassa tyttölapsen, jonka nimettiin Taigaksi. Taiga kuoli yksivuotiaana 1941. Äiti kuoli nälkään pojan ollessa 5-vuotias. Pieni poika jäi yksin noihin karuihin oloihin. Miehen selkein muistikuva tuosta ajasta liittyy nälkään, joka vieläkin ”kourii kertojan vatsaa” kun hän asiaa muistelee. Ruoaksi löytyi juuria ja makoisimpia olivat paleltuneet perunat. Mieleen muistuu tapaus, kun hän oli syönyt myrkyllisiä juuria ja lähtenyt harhailemaan metsään, eksynyt ja menettänyt siellä tajuntansa. Aamun koettaessa hän oli vironnut ja lopulta selvitynyt takaisin. Pienen pojan pelko on ollut sanoin kuvaamaton.

Leho Raidin täti lähti matkaan virkapuvussaan.

Leho Raidin täti lähti matkaan virkapuvussaan.

Tarinan sankariksi nousee miehen rautateillä työskennellyt täti, joka keräsi suvulta matkarahat, otti työstään lomaa ja lähti virkaunivormussa vaikealle matkalle noutamaan veljensä poikaa Siperiasta. Mukaan lähti toinen nainen vapaaehtoisena. Passin tarkastuksessa tämä nainen pidätettiiin, vietiin Pärnun vankilaan ja sieltä Siperiaan, josta hän vapautui vuonna 1956.

Matka oli pitkä ja vaiherikas. Yhdessä kriittisessä vaiheessa tädin kerrotaan uineen joen yli vaatteita matkatavaroita veden yläpuolella kannatellen. Matkalla mukana ollut pojan eno sekosi ja hyppäsi junasta ja palasi Eestiin. Tädin oli jatkettava matkaa yksin.

Lapsen palauttamiseen Siperiasta sai luvan, jos lapsen molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Pojan isä oli elossa, joten täti joutui tiukkoihin neuvotteluihin, mutta lopulta vakuuttavasti virkapuvussaan esiintyen sai asiat selväksi ja osti 8-vuotiaan pojan vapaaksi. Samalla tämä urhea nainen otti mukaan neljä muutakin lasta ja kaikki palasivat vuonna 1946 Pärnuun. Kotimatka kesti kaksi viikkoa!

Poika oli käynyt Siperiassa yhden vuoden koulua. Tuolta ajalta on peräisin miehen venäjänkielen taito. Äidinkielen taito oli päässyt ruostumaan ja niinpä hän joutui aloittamaan Eestissä koulun ensimmäiseltä luokalta. Päivämäärä oli 1.9.1946. Ajat olivat Pärnussakin huonot ja ruoasta oli sielläkin jatkuva pula. Mies muistaakin hyvin, miten hän ”aneli ja aneli tädiltään vatsaansa pidellen lisää syötävää”, jota näki jossain kaapin päällä. Täti oli kuitenkin tiukka ja viisas ja osasi annostella niukat ruokavarannot niin, että he pysyivät hengissä.

Sittemmin isä vapautui vankilasta. Syyksi isän vangitsemiseen mies arvelee isän vahvan luonteen, mielipiteet ja ”suuren suun”. Isä oli vankilasta päästyään ja leskeksi jäätyään levoton. Pojan elämässä ”äitipuolet” vaihtuivat kolmeen kertaan. Asuinpaikan mies muistaa vaihtuneen 15 kertaa. Pojan elämän tukipilari oli hänet Siperiasta pelastanut täti, jonka luokse hän toistuvasti palasi.

Leho Raidin avioliitto on kestänyt 50 vuotta!

Leho Raidin avioliitto on kestänyt 50 vuotta!

Poika pärjäsi koulussa ja jatkoi sitten opintoja Tallinnan teknillisessa koulussa TEMT:ssa vuoteen 1963. Vaimon Leho löysi Pärnusta. Tämäkin oli kokenut kyydityksen Siperiaan vuonna 1949, jolloin sinne vietiin 30.000 eestiläistä. Avioliitto solmittiin 1965 ja se on kestänyt nyt jo yli viisikymmentä vuotta.

Vakituinen työpaikka miehelle järjestyi Pärnun rakennusvirastosta, missä hän työskenteli eri tehtävässä esim. mestarina, opettajana ja johtajana. Vuodesta 1967 vuoteen 1992 hän oli insinöörin töissä Pärnun KEK:ssa. Vaimo oli taitava kutoja ja toimi opettajana ”keskkoolissa”. Opintoja hän oli suorittanut Tallinnalaisessa kirjekoulussa.

Uusi vaihe elämässä alkoi, kun mies perheineen muutti maalle vaimon kotitilalle, jonka maat vaimon äiti sai takaisin Venäjältä. Myös talo palautui myöhemmin. 50 hehtaarin, 22 eläimen maatilalla vietetyt 15 vuotta olivat työntäyteistä ja raskasta aikaa. ”Kaikesta oli pula – rahaa ei ollut, autoa ei ollut, bensaa ei ollut”. Alueen tilat muodostivat yhdessä osuuskunnan, jossa koneet ja työkalut olivat yhteiskäytössä.

Paremmat ajat koittivat vasta vuonna 2006, kun perhe myi maatilan ja pystyi hankkimaan Pärnusta oman asunnon. Näin alkoivat lopulta ”vapaat vuodet”. Tosin eläke on jäänyt pieneksi, kun Neuvostoliitossa valtion töissä kertyneille eläkkeille ei itsenäistyneessä Virossa enää ollutkaan maksajaa. Eläkkeet laskettiin uudelleen. Siperiassa vietyistä vuosista huomioitiin eläkkeeseen hyvitystä – miehen viidestä vuodesta tuli 15 työvuoden hyvitys ja vaimon kuudesta vuodesta vastaavasti 18 työvuoden hyvitys, mutta summat olivat vaatimattomat.

Kuva maatilalta, jossa Leho perheineen vietti 15 raskasta työntäyteistä vuotta.

Kuva maatilalta, jossa Leho perheineen vietti 15 raskasta työntäyteistä vuotta.

Nyt on aikaa miehen omille harrastuksille. Hän lukee paljon. Entisöi vanhoja postikortteja ja kerää vanhoja rahoja ja postimerkkejä.

Miehen syntymässään saaman henkisen, fyysisen ja älyllisen vahvuuden ja tätinsä suuren avun ansiosta hänestä tuli selviytyjä. Sairauksia emme käy läpi, mutta hän mainitsee, että ”korkea verenpaine on vaivannut häntä läpi elämän Siperian vuosista asti”. Sen verran hermostollisia vaurioita ankarista lapsuuskokemuksista syntyi. Henkisiä vaurioita ei päälle päin näy. Rauhallisesti, ilman katkeruuden osoittamista mies kertoo elämästään – ehkä ensimmäistä kertaa ventovieraalle ja jopa jaettavaksi muille.

Miehellä ”ei ole mitään ihmisiä vastaan, mutta politiikkaa hän pitää pahana”. Mies käyttää tismalleen samoja sanoja kuin toinen Venäjän kauhut kokenut Onnistujamme Vieno Zlobina, joka kirjoitti kirjaansa ”Heidän ihanteesa murskattiin – Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa” Stalinin ajoista, Säde-kommuunan tuhoamisesta ja isänsä vangitsemisesta Neuvosto-Karjalassa.

Leho Raidin kohtalo on huomioitu Virossa ja Viron presidentti on kutsunut hänet puolisonsa kanssa vuosina 2011 ja 2016 viettämään 14.6. kyyditysten 70. ja 75. muistopäivää.

leho-raid-presidentti-ilveksen-kanssa_web_9463 kutsu_2011_9461 kutsu-2016_9462

Toivomme tämän kertomuksen kannustavan muitakin avautumaan ja jakamaan kohtaloitaan. Tarina antaa uskoa ihmisten selvitymiseen mitä uskomattomimmissa oloissa.

Asioista puhuminen helpottaa kertojan omaa oloa ja auttaa jälkipolvia ymmärtämään paremmin itseään, sillä kokemukset kulkevat näkymättöminäkin mukana lasten ja jopa lastenlasten elämässä. Vahinko vain, että suuri osa 1900-luvun alkukymmenillä syntyneistä miehistä on kuollut ja vienyt tarinansa mukanaan.

Tarina osoittaa myös, että yhden ihmisenkin antamalla avulla voi olla elämää suurempi merkitys autettavalle.

Haastattelun jälkeen Leho Raid ryhtyi kirjoittamaan tarinaansa muistiin vihkoon, josta läheiset ja jälkipolvet voivat siihen tutustua. Tämänkin takia juttu kannatti kirjoittaa.

Historialliset yksityiskohdat ja paikka tiedot voivat olla kieliongelman ja kirjoittajan vähäisen historian tuntemuksen vuoksi virheellisiä tai epämääräisiä, mutta ne eivät tässä henkilötarinassa ole niin oleellisia, että niitä olisin lähtenyt tarkistamaan.

Tarinan on kirjoittanut Terttu Häkkilä, Suuntana100 ry:n perustaja ja toiminnanjohtaja.

Hienoa jos voit jakaa tämänEmail this to someoneShare on Facebook
Kerro sivustosta kavereillesi
Email this to someoneShare on Facebook
Kirjoitukset lajiteltuna
Archives