hyvinvointia ja elinvoimaa vapaisiin vuosiin
Tapahtumat
  • Ei aikataulutettuja tapahtumia
Archives

Kävin hiihtämässä. En keksinyt enää tekosyytä olla hiihtämättä, vaikka katselin taivaanrantaa ja siellä väijyviä harmaansinisiä pilviä. Ajattelin, että kohta sataa lunta ja taas jää hiihtolenkki tekemättä. Mutta pilvet menivät ohi ja aurinkokin pilkotti. Lisäksi kuulin, että lähellä olevalla pururadalla on hyvät ladut. Joten pakko oli etsiä hiihtovermeitä. Huokasin syvään, sillä hiihtämään lähtiessä on varusteltava itsensä erilaisilla välineillä, kuten monoilla, suksilla ja sauvoilla. Talvella on jo muutenkin kyllin hankalaa ulos lähtiessä, kun pitää vaihtaa kevyet sisävaatteet kerrospukeutumiseen.

Hiihtämään lähtö aiheutti jo vastoinkäymisiä sisällä, kun laitoin monoja jalkaan. Toinen mono ei istunut hyvin, joten otin sen pois ja katsoin mikä siellä jumittaa. Siellä oli hammasharja! Mistä lie sinne joutunut. Kun olin asetellut säärystimet nilkkojen suojaksi, ettei monoihin menisi lunta, asetellut pipon päähän ja hiihtosormikkaat käteen, niin olin jo ihan hikinen. Sitten lähdin etsimään suksia ja sauvoja. Siellä ne olivat autotallin nurkassa lepäämässä jo neljättä vuotta. Toin ne pihalle ja ihan hyvältähän ne vielä näyttivät, pölyt vaan pinnasta pois. Sitten vaan monot kiinni siteisiin. Tosin kiinnitystekniikka oli hakusessa ja yritin monta kertaa, ennen kuin onnistuin. Ja sitten eikun lykkimään.

Latu oli erinomaisessa kunnossa ja sukset luistivat hyvin. Sauvoilla lykkiminen tuntui aluksi käsissä ja hartioissa, mutta tasaantui sitten. Hiihdin vinhaa vauhtia ja kuivista silmistäni alkoi vesi virrata. Oli pakko pysähtyä ja pyyhkiä silmiä. Ensimmäisen pienen ylämäen päällä puuskutin ja hikoilin, ehkä laitoin liikaa vaatetta päälle. Eihän pakkastakaan ole kuin pari astetta. Huilasin taas ja silmälasit huurtuivat. Ne oli pakko ottaa pois ja laittaa taskuun. Taas jatkoin matkaa. Edessä oli pitkään tasaista latua, suksi luisti hyvin ja minä lykin kuin Marja-Liisa Kirvesniemi aikoinaan. Hiihtäminen onkin kivaa, jos ei oteta huomioon erilaisia vastoinkäymisiä.

Suksia_web_Lusto_metsamuseo__0978

Vanhoja suksia Luston Metsämuseossa

Hiljensin vähän vauhtia ja mieleeni tuli eräät kansakoulun hiihtokilpailut joskus vuonna yksi ja kaksi. Silloin oli joka talvi paljon lunta ja hiihdin paljon, myös koulumatkat. En kuitenkaan erityisemmin pitänyt kilpahiihdosta. Omalla luokallani oli neljä oppilasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Kilpailussa pojat voittivat vuorotellen ja minä olin aina kolmas. Kerran oman kylän koulu järjesti kunnan koulujen väliset kisat. Olin sinä vuonna pärjännyt omasta mielestäni hyvin koulujen välisissä kisoissa, joskus olin neljäs ja kerran taisin olla kolmas.

Niissä kilpailuissa hiihdin omassa sarjassani mielestäni taas hyvin, mutta yhden ison ylämäen päällä puhti alkoi olla pois. En varmaan pääsisi kolmanneksi, mutta ehkä neljänneksi. Sain yhtäkkiä kuningasajatuksen. Jos syljen tarpeeksi paljon ladulle, niin siihen muodostuu sula lumikökkö, johon takana tulevan kilpailijan suksi töksähtää ja hän kaatuu! Silloin olisin kolmas. Siispä pysähdyin ja ryhdyin toimeen. No, sylkiessä meni aikaa ja syljenerityskin alkoi tyrehtyä, joten pakko oli jatkaa matkaa. Lopputuloksissa olin muistaakseni neljäs tai viides. Kuningasajatukseni oli jo syntyessään susi, vaikken sitä silloin tiennyt.

Sukset olivat silloin puuta. Minulla oli vuosien varrella monet sukset, ja suositut merkit olivat ruskeat Valtoset, tummanpunaiset Järviset tai siniset Karhut. Aina kun sain uudet sukset, niin vanhemmat varoittivat katkaisemasta niitä. Mutta aina ne katkesivat, usein kärjen alapuolelta. Meillä, niin kuin monilla muillakin lapsilla oli tapana tehdä jyrkkään alamäkeen ”tösä”, joka oli pieni hyppyri, ja josta hypättiin niin kuin Veikko Kankkonen konsanaan. Hyppyjen pituus vaihteli parista metristä kymmeneen metriin – muistaakseni. Siinä mäkihypyssä ne sukset katkeilivat ja iltaisin isä niitä paikkaili liittämällä suksen kappaleet yhteen ohuesta peltipurkista tehdyn vanteen, liiman ja pienenpienten naulojen avulla.

Tänään hiihtämässä oli toki muitakin ihmisiä, joilla oli sama verkkainen tahti kuin minulla. Niin, että mitään hurjia hiihtokiitäjiä ei tarvinnut pelätä. Lapsuuden hiihtomuistot mielessäni saavuin kotipihaan. Sitten alkoi viimeinen ponnistus, eli miten saan suksien siteet auki! Monen yrityksen jälkeen sain sukset pois jalasta, ja naama hiessä ja räkä poskella menin sisään.

Sisällä mietin hiihtämisen plussia ja miinuksia, kumpia oli enemmän? Hammasharja monossa oli tietysti miinus, mutta hyvänolon tunne hiihtolenkin jälkeen plussa. Ehkä hiihdän huomennakin.

Pirkko Laine 23.2.2016

Hienoa jos voit jakaa tämänEmail this to someoneShare on Facebook
Kerro sivustosta kavereillesi
Email this to someoneShare on Facebook
Kirjoitukset lajiteltuna